Aluksi kohennetaan yleiskuntoa esim. pitkillä kävelylenkeillä. No eikös golf vastaa sitä? Nyt pari viikkoa olen ahkerasti golfannut ja hieman jumpannut lähes päivittäin. Harjoitusohjelman 3. viikon ohjelmaan kuuluu maksimirasitus esim. juosten, uiden tai hiihtäen. Koska uimahalli on kiinni ja uimarannalla on hankala mitata matkaa, päätin lähteä juoksulenkille. En ole koskaan ollut mitenkään innostunut juoksusta, viimeksi olen juossut jokunen vuosi sitten jalkapallon perässä tai maanantairasteilla suunnistaessa. Tosin olen siinä lajissa niin surkea, että kun keskityin kartanlukuun ja rastien etsimiseen, ei siinä oikein juoksemisesta voi puhua.

Kun nyt saamme näilläkin leveysasteilla nauttia helteistä, päätin lähteä juoksemaan heti aamulla. Hieman tuoremehua ja vartalon herättelyä ja sitten baanalle. Mukaan puhelin, jossa endomondo mittaamassa matkaa ja radio, jota kuuntelemalla matka sujui paremmin. En minä kyllä ihan ohjelman mukaista 5km lenkkiä jaksanut tehdä, sallittaneen pieni ikähyvitys, 3,92 km aikaan 26:30. Enkä sitäkään kyllä täysillä päästellyt, täytyy ottaa kuitenkin eka lenkki vähän varovaisemmin. Kotiin päästyäni levitin makuualustan nurmikolle ja tein päivän jumppaliikkeet. Ennen suihkuun menoa vielä kitkin muutaman rikkaruohon.

Oikeastaan eihän tämä yhtään pöllömpi tapa aloittaa päivää…

- aloitin toukokuussa vuoden kestävän työllisyyskurssin

- menin syksyllä ampumakouluun ja opettelin ampumaan ilmakiväärillä

Tänään oli kurssimme viimeinen lähiopetuspäivä. Opettajan kanssa oli juteltu, että käydään sen kunniaksi yhdessä syömässä. Me olimme kuvitelleet, että joskus lounasaikaan, mutta päivä vain venyi ja venyi. Vihdoin kolmelta päästiin lopettamaan päivä ja sitten ”lounaalle”. Yllättävää miten hyvin aamupalavoileivällä ja muutamalla pastillilla pärjää. Aina muille sanon, että täytyy syödä säännöllisesti ja tarpeeksi usein...

Ravintolasta pikaisesti kotiin vaihtamaan vaatteet ja moikkaamaan isäntää, joka oli palannut parin päivän mökkireissulta. Sitten kiireellä ampumakilpailuihin. Tänään oli seuran 60 laukauksen mestaruuskilpailu. Naisethan ampuvat yleensä vain 40 laukausta, mutta yleisessä sarjassa, johon kaikki halukkaat voivat osallistua, ammutaan 60 laukausta. Ajattelin, että käynpä kokeilemassa, miltä 60 laukauksen kisa tuntuu.

Paikalla ei ole kuin 10 elektronista laitetta, joten me viimeiseksi paikalle tulleet ammuimme pahvitauluihin. Se taisi olla minun onnistuneen suorituksen salaisuus. Elektroniseen tauluun ammuttaessa näet heti tuloksesi ja kone näyttää yhteistuloksen koko ajan. Pahvitauluun ammuttaessa täytyy kiikarilla katsoa tulos. Mä en vielä oikein osaa nähdä kiikarilla onko osuma ysi tai kymppi. Näin ei tule sitten mielessä laskettua tulosta.

Mutta ei se ampuminen ihan ongelmitta sujunut. Tulin paikalle sen verran myöhään, ettei minulle jäänyt juurikaan aikaa rauhoittua, EFT-terapiapainallukset sentään kerkesin tehdä ennen koelaukauksia. (Sekö oli se toinen avain mun päivän hyvään ja rauhalliseen suoritukseen?) Kun olin kahteen kohdistustauluun ampunut, pidin pienen tauon ja ajattelin ampua vielä muutaman verryttelylaukauksen juuri ennen kisan alkua. Kun sitten 3 minuuttia ennen koelaukausajan loppumista aloin nostaa puhtaita kohdistustauluja esille, laitteeni ei toiminutkaaan. Kutsuin valvojan paikalle ja sitten hän vähän aikaa siinä rukkaili ja sai laitteet pelaamaan. Mutta aikaa meni sen verran, että viimeiset verryttelylaukaukset jäi ampumatta.

Ammuin kaksi ensimmäistä kisalaukausta ja ryhdyin taas nostamaan uusia tauluja esille. Mutta taas oli laite jumissa. Valvoja neuvoi minua siirtymään toiseen paikkaan. Siitä sitten roudaamaan asetta, kiikareita, lataustelinetta, juomapulloa ja mitä vielä uuteen paikkaan. Itse pysyin koko ajan yllättävänkin rauhallisena, eniten harmitti vieressä ampuvan kilpailijan puolesta, toivottavasti tavaroideni siirtely ei häirinnyt häntä. Uudessa paikassa sitten jatkoin kilpailua ampumalla kilpailulaukauksen numero 3. Kilpailutaulussa oli kaksi taulua rinnakkain, ammuin aina yhden laukauksen molempiin tauluihin, ennen kuin katsoin mitä tuli. Lähinnä katsoin mihin suuntaan laukaus meni, onko syytä säätää tähtäintä. En jäänyt tarkastamaan oliko laukaus kenties 8 vai 9 vai jotain muuta. Mutta kisan päätyttyä tiesin, että aika hyvin oli mennyt, muutaman napakympin kyllä olin huomannut ja kisan päättänyt laukaus oli napakymppi. Valmentajahan on sanonut, että huonoon laukaukseen ei koskaan saa lopettaa, tosin kilpailussa se ei aina ole mahdollista...

Mutta myönnän, että olihan tuo lopputulokseni niin huikea, etten tahtonut sitä itsekään uskoa, 548! Tuloslistalla jäi jokunen taaksekin... Mutta nyt vaan tarttis pysyä nöyränä ja muistaa, että tämä oli vain yksi kisa. Mulla käy golfissa usein niin, että kun pelaa hyvän kierroksen, sitä kuvittelee olevansa hyväkin pelaaja ja seuraava kierros meneekin sitten ihan penkin alle. Mutta onhan tästä kiva jatkaa...

ps. Unohdin kertoa, että kisaa häiritsi ajoittan myös pistävä tunne kyynärpäässä. En tiedä johtuiko se aluspaidan saumasta vai mistä, mutta kun koukistin oikean käden, tunsin inhottavan pistävän tunteen. Välillä koitin nykiä aluspaidan hihaa vähän eri asentoon ja jossain vaiheessa tuokin vaiva onneksi hävisi.

On ollut vähän hiljaista täällä blogissa. Olen monesti miettinyt mihin kaikki aika oikein häviää, kun tuntuu, että päivä on jo kerinnyt vierähtämään iltaan, vaikken ole ehtinyt tehdä mitään. Mutta eilinen päivä ei ollut sellainen. Aloitin normaalisti aamupalalla samalla paikallislehteä rauhallisesti lueskellen. Sitten laitoin pyykit koneeseen ja koneen käydessä tein yhdistyksen paperihommia (laskutusta, tilityksiä yms.). Kun sain pyykit koneesta, menin vielä hetkeksi ennen lounasta pihahommiin. Istutin viimeviikolla ostamani narsissit ja orvokit ruukkuihin ja hieman siivoilin kukkapenkkejä. Emme olleet etukäteen suunnitelleet mitä lounaaksi söisimme, mutta pakastimesta löytyi katkarapuja. Sipulia ja tomaattimurskaahan meillä on aina varastossa, joten teimme lounaaksi kreolilaisia rapuja jo ennestään hyväksi koetun reseptin mukaan.

Olen käynyt kansalaisopiston keramiikkaryhmässä ja olin lupautunut pariksi tunniksi valvomaan kevätnäyttelyä. Vähän jännäsin, miltä oma näyttelytyöni näyttäisi, sillä en ollut sitä vielä valmiina nähnyt. Viimeisellä kerralla ruiskutin siihen lasitteen ja se jäi sitten opettajalle poltettavaksi. Vähän kirjavahan se lasite oli, sillä se oli paikoin vähän turhan ohut. Näyttelystä kiirehdin kaupan kautta kotiin, pikaisesti murua rinnan alle ja sitten Näyttämön hallituksen kokoukseen. Kun kokous päättyi, kiirehdin lentopalloharjoituksiin. Harjoituksista kotiin ajaessani kuuntelin radiosta vielä jääkiekon finaaliottelun loppuhetkiä. Hädin tuskin olin kerinnyt parkkipaikalta pois, kun Perrin löi kiekon maaliin ja ratkaisi Suomen mestaruuden suosikkijoukkueelleni Jypille. Onneksi olkoon JYP!

Eikä vauhti hiipunut tänäänkään. Puolilta päivin alkoi golfin seuraottelu, johon olin lupautunut. Koko aamupäivän oli satanut ja lämpömittari näytti 6 astetta kun ajelin kentälle. Sade onneksi loppui ennen kuin aloitimme kierroksemme. Pelikaverini kanssa naureskelimme, että taisi tulla turhaan laitettua aurinkosuoja naamaan. Mutta kyllä aurinko välillä pilkahteli ja silloin mietti, että olikohan pitkät kalsarit vähän liikaa. Golfkierroksen jälkeen siirryin penkkiurheilemaan ja seuramaan taistelua lentopalloliigan mestaruudesta.

Olimme sunnuntaina golfaamassa. Peliseurana meillä oli pari nuorta kaveria, jotka olivat aloittaneet pelaamisen viime kesänä. Eräällä par kolmosella kun olin valmistautumassa lyömään omaa palloani griinin viereltä lähemmäksi lippua, toinen kavereista etsiskeli palloaan ja kysyi olinko nähnyt, mihin hänen avauslyöntinsä meni. Näinhän minä, että lyönti oli hyvä ja lippua kohti se lähti. Mutta emme nähneet mihin se oli pudonnut. Mutta koska palloa ei lyhyessä raffissa näkynyt, kysyin: ”Katsoitko reiästä?” Kaveri vain naureskeli ja luuli minun vitsailevan ja jatkoi pallon etsimistä griinin ympäriltä. Mutta Isäntä kurkkasi reikään ja siellähän se pallo oli! Kaveri oli siis tehnyt hole-in-onen! Hän totesikin, että ei oikein kunnolla osaa siitä iloita, kun ei nähnyt sitä, kun pallo meni reikään. Mutta epäili, että hänen innokasta golfari-isää mahtaa nyt harmittaa, kun hän sai holarin jo heti toisena pelikautenaan ja isältä se vielä vuosien yrityksen jälkeen puuttuu. Puuttuu minultakin, vaikka tuhannes golfkierros tuli pelattua viime viikolla. Mutta jospa lähtisi sitä jälleen huomenna metsästämään.

Olen aina silloin tällöin katsellut mol.fi-sivuilta, josko kiinnostavia töitä löytyisi. Laitoin hakupaperit yritykselle, joka välittää väkeä kauppoihin. Heillä olisi tarjolla keikkaluonteista työtä. Tuollainen kerran, kaksi viikossa Prisman kassana voisi olla välillä ihan kiinnostavaa. Joku kysäisi minulta, miksi haluaisin töihin. Niin, en muuten työntekoa kaipaa, mutta tilipäiviä kyllä. Ei tässä nyt ihan vielä Matti ole kukkarossa, mutta ei taida nykyiset varat ihan eläkepäiviin riittää. Parempihan sitä olisi nyt töitä tehdä, kuin kymmenen vuotta vanhempana ja raihnaampana.

Sunnuntaina paikallislehdessä oli ilmoitus avoimesta työpaikasta, joka liippaa läheltä vanhoja duunejani. Tosin työpaikkaan olisi jonkin verran matkaa. Mutta hienoa siinä hommassa oli määräaikaisuus, se kestäisi muutaman kuukauden. Juuri sitä mitä joskus haaveilin, kesät golfaan ja talvella teen vähän töitä. Työhakemus kehotettiin tekemään henkilöstöfirman kautta. Illan suussa viinilasillisen jälkeen ryhdyin netissä tutkimaan tapausta tarkemmin. Ensin oli luotava profiili, jossa piti kertoa itsestä ja työtoiveista. Johonkin hakemukseen olin joskus luonut CVn, jonka liitin profiiliini. En kuitenkaan jaksanut tehdä hommaa loppuun asti ja täyttää työpaikkahakemusta, kun siinä kysyttiin niinkin vaikeita asioita kuten esim. palkkatoivetta.

Maanantaina sain puhelun henkilöstöfirmasta. ”Olet avannut profiilin, tulisitko käymään, niin voidaan jutella tarkemmin”. Oho, enpäs tajunnut, että tosiaan olin nyt todellinen työnhakija, kun loin profiilin ja jätin siihen sen ruksin kohtaan ’aktiivinen’. Niinpä kävin tänään paikan päällä ’esittelemässä’ itseni ja kertomassa toiveistani. Haastattelija kyseli, millainen työntekijä olen ja mitkä ovat vahvuuksiani. Vastatessani mulle tuli sellainen olo, että mähän olisin tosi hyvä työntekijä. Käsittääkseni haastattelijakin piti minua hyvänä kandidaattina, sillä kerroin olevani kiinnostunut hyvin monenlaisista töistä ja pystyn lähtemään lyhyelläkin varoitusajalla.

Viime talvena kävin kansalaisopiston keramiikan päiväryhmässä ja tarkoitus oli jatkaa tänäkin vuonna. Mutta myöhästyin 10 minuuttia ja ryhmä oli jo täysi. Näin viikonloppuna opettajan, ja hän sanoi, että iltaryhmässä on tilaa. Niinpä ilmoittauduin iltaryhmään. Mikähän tarkoitus tälläkin nyt sitten on…

Joku aika sitten huomasin, että naapurikentällä järjestetään seniorinaisten golfin Suomen mestaruuskisat. Tasoitusraja oli 24. Koska tasoitukseni oli juuri alle sen, voisin sääntöjen mukaan osallistua. Tosin taitojeni perusteella minulla ei ole mitään mahdollisuutta kilpailla kärkisijoista. Mutta kun kentän toimitusjohtajakin kannusti osallistumaan, päätin ilmoittautua. Jos ilmoittautuneita on enemmän kuin mitä kisaan voidaan ottaa, tasoituksen mukaanhan heikoimmat karsitaan. Mutta koska karsintaa ei tarvinnut tehdä, pääsin minäkin mukaan elämäni ensimmäiseen Suomen mestaruuskisaan.

Lauantaina kun ajelin kentälle, vettä tuli niin paljon, että tuulilasin pyyhkijätkin piti pitää nopealla vaihteella. Sadehan ei yleensä estä pelaamista, mutta ei se mukavaa ole. Mutta kun autoradiosta tuli Abban ’Honey honey’, tulin tosi hyvälle tuulelle ja päätin, että tästä tulee hyvä päivä.

Sekä lauantaina että sunnuntaina pelattiin 3 hengen ryhmissä. En tuntenut pelikavereitani ennestään, mutta mukavaa peliseuraa minulla oli molempina päivänä. Lauantaina aloitimme kierroksemme vesisateessa. Kyllähän sateessa pelata voi, kun on kunnolla varustautunut. Mutta sateenvarjon kanssa puljaaminen on tylsää, kun pitää miettiä, mihin varjon laittaa lyömisen ajaksi ja ottaako se mukaan griinille vai ei. Lisäksi märällä kentällä pallo ei rullaa niin hyvin kuin kuivalla kentällä. Onneksi sade loppui kierroksen edetessä. Tosin välillä sade taukosi ja juuri kun sait hiostavan takin yltäsi, tulikin uusi kuuro, joten melkoista puljaamista vaatteiden kanssa se välillä oli. Sade vaikutti tuloksiinkin. Sunnuntaina tuli vain yksi pieni kuuro ja sunnuntain tulokset olivat kautta linjan parempia kuin lauantain. Tosin en tiedä kuinka moni pelaajista oli hyödyntänyt ilmaisen harjoituskierroksen ja tunsi kentän entuudestaan jo ensimmäisellä kilpailukierroksella. Toisella kierroksellahan kenttä oli kaikille tuttu. Olin etukäteen ajatellut, että koska kenttä oli minulle tuttu, voisi siitä olla jotain hyötyä. Mutta ei, vaikka lauantain kierroksella ei tuloskorttiini tullut yhtään seiskaa isompaa numeroa, oli siellä liikaa tupla- ja triplabogeyja.

Sunnuntaina kentälle lähdettiin paremmuusjärjestyksessä, siis loppupää ensin. Se tarkoitti sitä, että koska lauantain tulokseni oli sarjani toiseksi huonoin, lähdin ensimmäisessä ryhmässä kentälle kello 9. Pelasimme reippaasti ja jouduimme puolivälissä hetken odottamaan, että pääsemme jatkamaan, sillä osa porukasta aloitti 10. tiiltä, eivätkä kaikki olleet vielä päässeet lähtemään, kun me olisimme olleet valmiina takaysille. Saimmepa juoda kahvit rauhassa. Pelikaverini sanoi, ettei hän ole tottunut taukoon puolivälissä. Kumma juttu, kun minusta tuntuu, että melkein kaikilla kentillä puolivälissä on jonkinlainen taukopaikka ja mahdollisuus hetken huoltotaukoon ja esim. kahvikupilliseen.

Sunnuntaina tuloskortissani oli numeroiden osalta suurempi hajonta kuin lauantaina. Nyt sieltä löytyi jo yksi kolmonen, mutta ikävä kyllä myös muutama kasi. Lopputulos oli kuitenkin 103, joka oli siis neljä lyöntiä edellispäivää parempi ja paras tulos, mitä olen tuolla kentällä koskaan pelannut. Eihän se kyllä hyvä ole, pitäisiköhän alkaa harjoittelemaan? Lopputuloksissa olin viimeinen, hävisin vain yhden lyönnin sijalle 44 sijoittunutta. ’Jos en olisi 10. väylällä lyönyt sitä outia…’ Mutta eipä golfia jossilla pelata.

Kierrokseni jälkeen kesti pari tuntia ennen kuin kärkipää tuli maaliin. Kun nyt kerran tällainen tilaisuus oli, päätin jäädä odottelemaan kilpailun ratkaisua ja palkintojen jakoja. Onhan se jotenkin hienoa, kun ihmisiä on viimeisen griinin lähistöllä seuraamassa viimeisen ryhmän saapumista ja antamassa aplodeja hyville suorituksille. Olin kuvitellut, että viimeinen ryhmää lyö pitkälle ja upeita lyöntejä, mutta eipä se peli kovin kummoiselta näyttänyt. Tosin tuloksethan ovat ihan eri luokkaa kuin meikäläisen.

Missähän kisat ensi vuonna pidetään? Jospa tekisi kuin pelikaverini, keräisi omasta seurasta muitakin mukaan ja viettäisi rattoisan mökkiviikonlopun.

Ihanaa kun on kesä. Tosin se kevät kerkesi vaihtua aivan liian nopeasti kesäksi. Päivät kuluu ennimmäkseen golfkentällä, joten muut hommat tahtoo jäädä. Osa kevään puutarhahommista on tekemättä, kesäkukatkin istutin vasta viime viikolla. Kasvimaasta on siivottu vasta puolet, mutta taitaa toinen puoli jäädäkin siivoamatta. Maanantaina lentopallossa loukkasin polveni ja jos menen kyykkyyn, kipu on kamala. Onneksi polvi ei muuten vaivaa, voin kävellä ja mikä parasta, se ei estää golfaamasta.  Ajattelin kuitenkin nyt vähän säästellä ja pitää tämän päivän vapaata golfista, jottei ensi kuun golfreissut vaarannu.

Sain muuten pitkästä aikaa palkkalaskelmankin. Olen jo pitkään kytännyt, että saisin harrastajanäyttelijälle sopivia avustajakeikkoja. Tiedättehän elokuvissa ohikulkijat ja muut tyypit, jotka ’sattuvat’ kävelemään kadulla samaan aikaan, kun päänäyttelijät menevät ohi. Tai ne muut kahvilan asiakkaat, jotka ovat kahvilla, joihin kukaan ei kiinnitä huomiota, mutta jotka kuitenkin tarvitaan sopivan tunnelman luomiseksi. Ne ovat niitä avustajia. Tähän mennessä hakemuksiini ei ollut tullut vastauksia. Ei ole tainnut pärstä miellyttää. Sitten eräänä tiistaina huomasin Facebookin sivuilta, että saman viikon torstaiksi ja perjantaiksi tarvitaan avustajia tv-sarjan kuvauksiin erääseen yökerhoon. Soitin ja kysyin, että vieläkö mahtuu mukaan. Niinpä pääsin aloittamaan avustajaurani. Kaksi päivää oli kuvauksia. Tosin suurin osa ajastahan meni odottamiseen. Olin varautunut ja ottanut mukaan lukemiseksi golfin sääntökirjan. Tosin siinä tuli tutustuttua muihin avustajiin ja juteltua, niin että lukeminen jäi vähäiseksi. Palkkiosta ei paljon jää leivänpäälle, kun vähentää bensakulut ja parkkimaksut, mutta olipahan ihan kiva kokemus. Tämän jälkeen olen jo päässyt toisellekin avustajakeikalle yhteen elokuvaan. Sen sain ihan itse lähettämäni kuvallisen hakemuksen perusteella. Homma kesti pari tuntia ja palkkioksi voileivän ja kahvin lisäksi sain elokuvalipun. Välillä näillä keikoilla mietin, että kylläpä me avustajat varsinaista orjatyövoimaa taidamme olla. Varsinkin siellä ekalla keikalla kun välillä valittiin avustajajoukosta seuraavaan kohtaukseen sopivia henkilöitä: ’Tule sinä ja sinä. Nyt tarvitaan yks pitkä’.

Laitanpa tähän muutaman kuvan pihasta. Tulppaanipenkistä tuli ihan kiva. Tosin tulppaanit ovat jo kukkineet ja nyt odottelen kuunliljojen nousua. Kesäkukat istutin keramiikkatunneilla itse tekemiini ruukkuihin.

Avasin eilen golfkauteni. Kenttähän aukesi jo viime viikolla, mutta sukulaisvierailuiden takia kerkesimme kentälle vasta eilen. Sää oli vallan mainio: hieman tuuli, kuten kentällä aina ja lämpöä oli 12 astetta, mutta aurinko lämmitti mukavasti. Mailaan tarttuminen tuntui aluksi hieman kömpelöltä. Odotellessamme peliseuran saapumista puttailin muutaman kerran harjoitusviheriöllä ja piti oikein miettiä mitenkä päin ne kädet pitikään olla. Minä nimittäin putatessa pidän vasenta kättä alempana kuin oikeaa, kun taas muissa lyönneissä kädet ovat toisinpäin. Nick Faldo kirjassaan kehotti kokeilemaan tällaista puttaustyyliä ja se on tuntunut luontevalta. Muutenkin pelaaminen oli vielä vähän hakusessa. Joutui oikein pohtimaan mailavalintoja. Normaalisti oikea mailanvalinta tulee melkein selkäytimestä, mutta nyt joutui pohtimaan, että milläs mailalla minä normaalisti lyön sen 85 metrisen lyönnin. Pelaaminen oli kankeaa ja tulos huono. Mutta tuli niitä onnistumisenkin hetkiä, varsinkin kun puukolmosella tuli puhdas osuma ja mailani kilahti iloisesti, tuntui hyvältä. Tosin harmittamaan jäi, kun en eilen onnistunut siinä ainoassa tavoitteessa, jonka itselleni asetin: ei palloa 14 väylän vesiesteeseen. Mutta huomiseksi on taas luvattu hyvää säätä, joten sitten uudestaan kentälle.

Tosiaan viime viikolla ajelimme kotipuoleen sukulaisia tapaamaan. Mummoni on joutunut muuttamaan kotoaan putkiremontin tieltä vanhainkotiin. Liikkuminen on vähentynyt ja sitä myötä voimat. Kuten mummo itse totesi: ”Mikään muu ei enää pelaa kuin järki”. Poistuessamme mummon luota hän sanoi: ”Ei tiedä tavataanko me enää”. Minä muistutin mummoa, että noin hän sanoi jo 12 vuotta sitten, kun muutimme Teksasiin työkomennukselle. Ja jälleen mietin, kuten silloinkin, että mummo voi hyvinkin olla oikeassa.

Ennen mummoa tapasimme häntä yli 98 vuotta nuoremman sukumme uusimman tulokkaan.  Sisarentyttäreni sai reilu kuukausi sitten poikavauvan, joten minusta tuli nyt sitten isotäti. Kun kävimme tulokasta tervehtimästä, äitini pohti, että miten joku noin pieni, joka ei mitään tee, saa koko ympäristönsä huomion. Lapsen vanhemmat ja kaikki me 3 vierasta seurasimme silmät tapillaan miten vauva tarkkaili ympäristöään.

Tämä päivä lähti käyntiin vaikeasti. Mietin taas kaikkia tekemättömiä töitä, ja masennus iski: aivan liian paljon tekemistä ja aivan liian vähän aikaa. Eikä oikein huvittanut aloittaa mistään. Äitini luona luin joulukuisesta Kodin kuvalehdestä miten onnellisuutta voi oppia ja koitin muistella noita vinkkejä. Mutta ei auttanut. Laitoin hernekeiton porisemaan ja aloin pikkuhiljaa keräillä pyykkejä ja tehdä muuta pientä järjestelyä. Sitten huomasin, että roskis on vuotanut kaapin pohjalle, se on aivan pakko putsata. Kirosin ja putsasin. Järjestin kaapin ja löysin hyllymuoviakin, jonka laitoin sinne, jotta ensi kerralla pääsen helpommalla. Pikkuhiljaa mielialani kohosi ja varsinkin kun sain murua rinnan alle, olokin oli parempi. Jospa se olikin vain energianpuutetta? Tässä saattaisi vielä keritä haravoida nurmikkoa ennen Näyttämölle menoa…