Perjantaina se sitten oli, viimeinen työpäivä. Aamupäivä oli kyllä ihan kuin mikä tahansa työpäivä, tavallista duunia. Luulin, että olisin jo pikkuhiljaa päässyt hiljentämään tahtia, mutta kun edelleen kuuluin siihen harvalukuiseen porukkaan, jolla on vähän laajemmat käyttöoikeudet, niin oikeita töitäkin piti tehdä.

Torstaina olin lähettänyt jäähyväissähköpostin työkavereille vuosien varrelta. Sain siihen paljon mieltä lämmittäviä vastauksia. He kiittelivät avusta, jota olen heille tarjonnut. Se oli tosi kiva kuulla, sillä työtehtävien tärkeysjärjestyksessä olen aina laittanut työkavereiden auttamisen hyvin korkealle. Sen takia olen töissä varmaan niin hyvin viihtynyt, kun meillä on ollut kivaa porukkaa, jonka kanssa on mukava yhdessä tehdä töitä. Apua olen heiltä saanut, kun olen tarvinnut. Kahvipöydässä on monet kerrat yhdessä paranneltu maailmaa. Siellä on saanut paljon vinkkejä ja neuvoja ja kuullut paljon myös omaankin työhon vaikuttavista asioista. Lounas- ja kahvitauot ovat varmaan niitä asioita, joita tulen eniten kaipaamaan.

Iltapäivällä sitten juotiin läksiäiskahvit ja syötiin mustikkatäytekakkua. Etukäteen mietin, että kuinkahan punaiset silmät päivän jälkeen minulla on, mutta en vuodattanut kyyneltäkään. (Ihan niin kuin pikkulapsi: 'Mä en itkenyt yhtään!') Vanhimmat työkaverit veikkailivat, että koska tämä oli jo toinen kerta, kun lähden firmasta, niin mahtaako edes jäädä viimeiseksi? Sain lahjaksi Pentikin Poron, ison. Halusivatkohan työkaverit varmistaa, etten unohda heitä, kun noin ison koriste-esineen ostivat?

Totta kai jonkinlaista haikeutta tunsin, kun nyt luovun niin monesta tutusta ja turvallisesta jutusta. Mutta nyt saan sitä kaipaamaani vapaa-aikaa.

Kaverit ovat nyt kyselleet, että miltäs se nyt tuntuu? Eihän se nyt vielä tunnu missään, kun on vielä viikonloppu. Katsotaan sitten kun arki alkaa.