Joku aika sitten huomasin, että naapurikentällä järjestetään seniorinaisten golfin Suomen mestaruuskisat. Tasoitusraja oli 24. Koska tasoitukseni oli juuri alle sen, voisin sääntöjen mukaan osallistua. Tosin taitojeni perusteella minulla ei ole mitään mahdollisuutta kilpailla kärkisijoista. Mutta kun kentän toimitusjohtajakin kannusti osallistumaan, päätin ilmoittautua. Jos ilmoittautuneita on enemmän kuin mitä kisaan voidaan ottaa, tasoituksen mukaanhan heikoimmat karsitaan. Mutta koska karsintaa ei tarvinnut tehdä, pääsin minäkin mukaan elämäni ensimmäiseen Suomen mestaruuskisaan.

Lauantaina kun ajelin kentälle, vettä tuli niin paljon, että tuulilasin pyyhkijätkin piti pitää nopealla vaihteella. Sadehan ei yleensä estä pelaamista, mutta ei se mukavaa ole. Mutta kun autoradiosta tuli Abban ’Honey honey’, tulin tosi hyvälle tuulelle ja päätin, että tästä tulee hyvä päivä.

Sekä lauantaina että sunnuntaina pelattiin 3 hengen ryhmissä. En tuntenut pelikavereitani ennestään, mutta mukavaa peliseuraa minulla oli molempina päivänä. Lauantaina aloitimme kierroksemme vesisateessa. Kyllähän sateessa pelata voi, kun on kunnolla varustautunut. Mutta sateenvarjon kanssa puljaaminen on tylsää, kun pitää miettiä, mihin varjon laittaa lyömisen ajaksi ja ottaako se mukaan griinille vai ei. Lisäksi märällä kentällä pallo ei rullaa niin hyvin kuin kuivalla kentällä. Onneksi sade loppui kierroksen edetessä. Tosin välillä sade taukosi ja juuri kun sait hiostavan takin yltäsi, tulikin uusi kuuro, joten melkoista puljaamista vaatteiden kanssa se välillä oli. Sade vaikutti tuloksiinkin. Sunnuntaina tuli vain yksi pieni kuuro ja sunnuntain tulokset olivat kautta linjan parempia kuin lauantain. Tosin en tiedä kuinka moni pelaajista oli hyödyntänyt ilmaisen harjoituskierroksen ja tunsi kentän entuudestaan jo ensimmäisellä kilpailukierroksella. Toisella kierroksellahan kenttä oli kaikille tuttu. Olin etukäteen ajatellut, että koska kenttä oli minulle tuttu, voisi siitä olla jotain hyötyä. Mutta ei, vaikka lauantain kierroksella ei tuloskorttiini tullut yhtään seiskaa isompaa numeroa, oli siellä liikaa tupla- ja triplabogeyja.

Sunnuntaina kentälle lähdettiin paremmuusjärjestyksessä, siis loppupää ensin. Se tarkoitti sitä, että koska lauantain tulokseni oli sarjani toiseksi huonoin, lähdin ensimmäisessä ryhmässä kentälle kello 9. Pelasimme reippaasti ja jouduimme puolivälissä hetken odottamaan, että pääsemme jatkamaan, sillä osa porukasta aloitti 10. tiiltä, eivätkä kaikki olleet vielä päässeet lähtemään, kun me olisimme olleet valmiina takaysille. Saimmepa juoda kahvit rauhassa. Pelikaverini sanoi, ettei hän ole tottunut taukoon puolivälissä. Kumma juttu, kun minusta tuntuu, että melkein kaikilla kentillä puolivälissä on jonkinlainen taukopaikka ja mahdollisuus hetken huoltotaukoon ja esim. kahvikupilliseen.

Sunnuntaina tuloskortissani oli numeroiden osalta suurempi hajonta kuin lauantaina. Nyt sieltä löytyi jo yksi kolmonen, mutta ikävä kyllä myös muutama kasi. Lopputulos oli kuitenkin 103, joka oli siis neljä lyöntiä edellispäivää parempi ja paras tulos, mitä olen tuolla kentällä koskaan pelannut. Eihän se kyllä hyvä ole, pitäisiköhän alkaa harjoittelemaan? Lopputuloksissa olin viimeinen, hävisin vain yhden lyönnin sijalle 44 sijoittunutta. ’Jos en olisi 10. väylällä lyönyt sitä outia…’ Mutta eipä golfia jossilla pelata.

Kierrokseni jälkeen kesti pari tuntia ennen kuin kärkipää tuli maaliin. Kun nyt kerran tällainen tilaisuus oli, päätin jäädä odottelemaan kilpailun ratkaisua ja palkintojen jakoja. Onhan se jotenkin hienoa, kun ihmisiä on viimeisen griinin lähistöllä seuraamassa viimeisen ryhmän saapumista ja antamassa aplodeja hyville suorituksille. Olin kuvitellut, että viimeinen ryhmää lyö pitkälle ja upeita lyöntejä, mutta eipä se peli kovin kummoiselta näyttänyt. Tosin tuloksethan ovat ihan eri luokkaa kuin meikäläisen.

Missähän kisat ensi vuonna pidetään? Jospa tekisi kuin pelikaverini, keräisi omasta seurasta muitakin mukaan ja viettäisi rattoisan mökkiviikonlopun.