Avasin eilen golfkauteni. Kenttähän aukesi jo viime viikolla, mutta sukulaisvierailuiden takia kerkesimme kentälle vasta eilen. Sää oli vallan mainio: hieman tuuli, kuten kentällä aina ja lämpöä oli 12 astetta, mutta aurinko lämmitti mukavasti. Mailaan tarttuminen tuntui aluksi hieman kömpelöltä. Odotellessamme peliseuran saapumista puttailin muutaman kerran harjoitusviheriöllä ja piti oikein miettiä mitenkä päin ne kädet pitikään olla. Minä nimittäin putatessa pidän vasenta kättä alempana kuin oikeaa, kun taas muissa lyönneissä kädet ovat toisinpäin. Nick Faldo kirjassaan kehotti kokeilemaan tällaista puttaustyyliä ja se on tuntunut luontevalta. Muutenkin pelaaminen oli vielä vähän hakusessa. Joutui oikein pohtimaan mailavalintoja. Normaalisti oikea mailanvalinta tulee melkein selkäytimestä, mutta nyt joutui pohtimaan, että milläs mailalla minä normaalisti lyön sen 85 metrisen lyönnin. Pelaaminen oli kankeaa ja tulos huono. Mutta tuli niitä onnistumisenkin hetkiä, varsinkin kun puukolmosella tuli puhdas osuma ja mailani kilahti iloisesti, tuntui hyvältä. Tosin harmittamaan jäi, kun en eilen onnistunut siinä ainoassa tavoitteessa, jonka itselleni asetin: ei palloa 14 väylän vesiesteeseen. Mutta huomiseksi on taas luvattu hyvää säätä, joten sitten uudestaan kentälle.

Tosiaan viime viikolla ajelimme kotipuoleen sukulaisia tapaamaan. Mummoni on joutunut muuttamaan kotoaan putkiremontin tieltä vanhainkotiin. Liikkuminen on vähentynyt ja sitä myötä voimat. Kuten mummo itse totesi: ”Mikään muu ei enää pelaa kuin järki”. Poistuessamme mummon luota hän sanoi: ”Ei tiedä tavataanko me enää”. Minä muistutin mummoa, että noin hän sanoi jo 12 vuotta sitten, kun muutimme Teksasiin työkomennukselle. Ja jälleen mietin, kuten silloinkin, että mummo voi hyvinkin olla oikeassa.

Ennen mummoa tapasimme häntä yli 98 vuotta nuoremman sukumme uusimman tulokkaan.  Sisarentyttäreni sai reilu kuukausi sitten poikavauvan, joten minusta tuli nyt sitten isotäti. Kun kävimme tulokasta tervehtimästä, äitini pohti, että miten joku noin pieni, joka ei mitään tee, saa koko ympäristönsä huomion. Lapsen vanhemmat ja kaikki me 3 vierasta seurasimme silmät tapillaan miten vauva tarkkaili ympäristöään.

Tämä päivä lähti käyntiin vaikeasti. Mietin taas kaikkia tekemättömiä töitä, ja masennus iski: aivan liian paljon tekemistä ja aivan liian vähän aikaa. Eikä oikein huvittanut aloittaa mistään. Äitini luona luin joulukuisesta Kodin kuvalehdestä miten onnellisuutta voi oppia ja koitin muistella noita vinkkejä. Mutta ei auttanut. Laitoin hernekeiton porisemaan ja aloin pikkuhiljaa keräillä pyykkejä ja tehdä muuta pientä järjestelyä. Sitten huomasin, että roskis on vuotanut kaapin pohjalle, se on aivan pakko putsata. Kirosin ja putsasin. Järjestin kaapin ja löysin hyllymuoviakin, jonka laitoin sinne, jotta ensi kerralla pääsen helpommalla. Pikkuhiljaa mielialani kohosi ja varsinkin kun sain murua rinnan alle, olokin oli parempi. Jospa se olikin vain energianpuutetta? Tässä saattaisi vielä keritä haravoida nurmikkoa ennen Näyttämölle menoa…